SYLVI. Viktor—! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan—? Etkä hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme. No—sinä jääpalikka—mitä arvelet?
VIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran—ja oikein vakavasti.
SYLVI (rukoillen). Viktor—kuinka hennot olla noin kylmä ja välinpitämätön—?
VIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa…
SYLVI. Kiusaa?—Armas, mikä sinua kiusaa?
VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt—ja vast'edes aina olemme kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?
SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä.—Enhän ole enää toisen vaimo—en edes nimeksi.
VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua—.
SYLVI. Mahdoton yhtyä—? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla. Meitä ei vihitä—mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani täällä vankilassa.
VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi—ei saa olla meidän välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin—