SYLVI. Sh!—Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan.—Sinä et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut—
Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla tulla esiin. Ja kun lähdet pois—
Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa, jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna—
VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?
SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa.
Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta.
Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.
VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta. Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta ainakin.
SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut—ajattelisin sinua kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.
VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi, —onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.
SYLVI. Armas—eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen— kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni—ainoa iloni—elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on käynyt näinä aikoina.
VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.