AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)
SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos! (Soittaa taas.) Onko se Alma?—Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen?—Vai niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi kotona?—Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia tänne, kun minulla on niin ikävä.—Mitä sanot?—Kyllä, kyllä Aksel on kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et varmaankaan malta viipyä. Mitä?——Etkö jouda vielä? Miks'et?—Vai niin.—Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor?—Ei, mutta—mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti paikalla ja käske tänne.
AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani koossa.
SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin.—Hyvää huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen, poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä—Alma ei anna leivän muruakaan.——Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.
AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.
SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä—!——Ei, mutta sehän oli hassua.——Entä sitten? Eikö mitään muuta?—Mitähän se merkitsee?——Niin, jotakin hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.
AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.
SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme. Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?—Äsh, jätä sinä Alma sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.—Ja ala joutua. Elä viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli nähnyt unta—
AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.
SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?