AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en olisi uskonut.
SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?
AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu. Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin päivälliselle.
SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!
AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille niinkuin tavallisesti?
SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda. Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa paikassa.
AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)
SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo, järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois, heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa ja viittailee käsillään.)
VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).
SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!