MIKKO. Niin, sinusta se riippuu.
TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu rikkaan Ruohomäen alle.
KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä ollenkaan.
MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja ilkeydestään?
TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä vaeltamaan.
KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.
TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa, kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.
MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.
KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.
TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt, hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.