MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.
MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?
ANTTI. Koetin minä jo sitäkin.
TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?
ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä», sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»
TOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että »antakaa työtä!»
ANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin.
TOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee.
MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.
TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli siihenkin luottamista».