ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin, saatikka sitten toisen kanssa.
MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.
ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan.
(Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)
MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata! Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on?—Antti!— Kas niin, hän nukkuu… Ei tiedä enää maailmasta mitään… Ei enemmän kuin pölkky tuossa… Nyt olen aivan yksin… Ja yö lähestyy … sydän-yö… Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla kajastaa tuli… Pelottaa … pelottaa niin kamalasti … voi, kun tulisivat takaisin, Mikko ja Topra.—Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin kanssa sill'aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee, siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin… Ei tässä ole hätää minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta… Ei hätää minkäänlaista… Kun en vaan kuuntele enkä katsele… Parasta tosiaankin, että seuraan Antin neuvoa ja koetan levähtää…
JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen).
Onko siellä ketään?
MATLENA (parkaisee). Kuka se on?
JAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari?
MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi. Kai ne kohta palaavat.
JAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa.
MATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne?