MATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on pehmoisempi. Tule nyt Topra!
TOPRA-HEIKKI. Istutko sinä luonani, Matlena? (Laskeutuu pitkälleen.)
MATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä paikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa,
TOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei kuulu mitään.—Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee olemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon heikkoutta.
ANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka olkoon kuinka väkevä.
TOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut. Mutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu pitkin ruumista… Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki.
MATLENA. Niin, sehän sen teki.
ANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua.—Ollaan kaikki hiljaa, että hän saa unta (muuttaa Siljan luokse).
MIKKO. Parasta kun rupehimme maata jokaikinen.
TOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville kuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita jäljellä. Paljonkin muita.