SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.
VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä onnistuu paremmin.—Hei vaan—nyt huimasti riemutaan! Me olemme tanssiaisissa, Sylvi—
ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.
VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua? Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin rauhoittua. (Menee saliin.)
SYLVI. Viktor—!
ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.
SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!
ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.
SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin. Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin helpommalta sitten seuraavana aamuna.—Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi apua tässä surussa.
ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit vielä iloinen kuin taivaan lintu.