SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin—siitä ei ole sen kauvempaa. En tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki muuttunutta.
ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin, oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää, niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että—vaikka polvillani rukoilisin häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi, ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut kokea.
ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se, jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.
SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä—sama se, kun elämäni onni siitä riippuu.
ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.
SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.
ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.
(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)
ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?—Siinä tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on piiloutunut tuonne kasvien taakse.