VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.
SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.
VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.
SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.
VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.—Kärsivällisyyttä, pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon, tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki selväksi.—Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen luutnanttisi hävisi?
SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään
Karinista enemmän kuin minusta.
VIKTOR. Sylvi—! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun täytyy—Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.—Ole iloinen, Sylvi, hurjan iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?
SYLVI. Ei,—minun täytyy päästä pois—en voi enää olla täällä. En katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.
VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat aikanaan.
SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.