HARLIN. Te lähetätte minut pois?
SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille niin erinomaisen kiitollinen.
HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta—minä tottelen teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)
SYLVI. Viktor—mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?
VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!
SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin iloinen—
VIKTOR. Minä iloinen?—Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua silmiin.
SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten,—mitä kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!
VIKTOR. Sylvi kulta—sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole siitä milläsikään—ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.
SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni, että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma—ja kaikki muut myöskin.—Rakas Viktor—tanssi kotiljongi minun tai jonkun muun kanssa, mutta ei hänen.