ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi: kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta mitään.
SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.
VIKTOR (tulee etehiseen).
SYLVI. Viimeinkin!—Viktor, kuinka sinä saatoit—! Minkätähden lähetit Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo tarpeeksi asti ennestään ja nyt—! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja minulle!
VIKTOR. Sylvi kulta,—elä itke!—Alma, saanko pyytää sinua—
ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.—Viktor, voinhan luottaa sinuun!
VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.
ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos—?
VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?
ALMA. No niin,—minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.