SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)
SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee etehisen oven.)
VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).
SYLVI. Viktor, eihän se ole totta—eihän? Eihän se ole totta, Viktor, sano?
VIKTOR. Mikä niin?
SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva, ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä, niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa? Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?
VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.
SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet, kuinkas muuten—Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän oli niin kovin, kovin häijy—. Et usko, kuinka häijy hän oli.—Mutta jääköön se kaikki mielestä pois nyt,—en tahdo kantaa hänelle vihaa, sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.
VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti,—elä puhu semmoisia—
SYLVI. Miksi ei?