HOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen jättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu.
HELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että näen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka elävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta totisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule mummosi syliin.
HAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi.
ILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla on sukulaisia ja ystäviä.
HOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä äitini, missä on hän?
HELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu, maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan taatto hänen ylitsensä käydä. HOMSANTUU. Äiti raukkani!
HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan majaan.
HOMSANTUU (hiljaa itkien.) Onnellinen hän!
HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka, lapseni?
HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.