JOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan kankaan kudotuksi. (Ovella.) Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa, ettei lapsi jää yksin?
RISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän.
JOHANNA (menee).
RISTO (huutaa). Taikka,—joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun sanon, Jo-han-na!
JOHANNA (aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä).
RISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes pullon olutta taas pitkästä aikaa.
JOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa olueen?
RISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa minun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja.
JOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto.
RISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina vastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran takaisinkin joudut, mene joutuin.