TOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät ulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat tarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata? Ja millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä.
RISTO. Ja nälällä.
TOPPO. Niin kyllä, nälällä vielä lisäksi. Rehkiköön meikäläinen kuinka paljon hyvänsä, niin eipä sittenkään saa sen vertaa, että sillä kunnolleen toimeen tulisi. Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani kiskoa, vaan juon ennemmin, koska sillä vielä jalommasti hyödytän tätä ihmiskuntaa.
RISTO. Kuin työnteolla?
TOPPO. No, aivan. Katsos, nyt, eikö tämä ole selvä. Jos teen työtä, rikastutan vain entisiä rikkaita, että pääsevät elämään yhä suuremmassa ylellisyydessä, mutta jos juon, niin edistän sivistystä maassa, ja se, tiedämmä, on vähän toista se. Kun tässä tuonnoin luin sanomista, kuinka suuret voitot anniskelut viimekin vuonna olivat antaneet, ja kuinka niitä varoja sitten riitti lukusaliin, kansankirjastoon, tyttökouluun ja kaikenmoisiin hyviin laitoksiin, niin jopa arvelin itsekseni (laulaa): Ei saa moittia juomaripoikaa, juomaripoikaa, juomaripoikaa. Mies se on paikallansa ja mies se on paikallansa—(Taukoaa äkkiä; puhuu.) Tule, velikulta, anniskeluun.
RISTO. Dengi nietu.
TOPPO. Eikö sinulla ole mitään pantattavaa täällä?
RISTO. Vänta! Totta toisen kerran, sinä sanoit sanan. Annahan olla. Leikkaamme tuosta Johannan kankaan poikki ja viemme sen anniskeluun pantiksi. Mitä luulet? Käykö laatuun?
TOPPO. Miksei se kävisi; mutta mitä vaimosi siitä sanoo?
RISTO. Minä Johannasta vähät. Minkä hän minulle voi? Itkeä tirauttelee ensin, hankkii sitten rahaa ja lunastaa kankaan pois. Sillä se on tehty. Tulepas neuvomaan, en tiedä oikein, kuinka tässä pitäisi menettelemän.