JOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas vähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain kankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein siunattu ihminen, se Vappu.
LEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä?
JOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun aamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se tekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja sillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa lapselta aina olleeksi niin uuttera.
LEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon rupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä.
JOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin usko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran oppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon. Siitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida.
LEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne eivät sinua taivaaseen kumminkaan vie.
JOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän saantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin kiintyä.—Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan katsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan pysty, sen takaan.
LEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat muusta puhuakaan.
JOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille nauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä päivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni. Kuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa.
LEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta kuolemattomasta sielustasi?