JOHANNA. Kunpa voisinkin luottaa siihen, että tämä tulee Jumalalta.
Mutta eihän se niin ole. Jumala ei pannut heitä kangastani varastamaan.
Ennemmin se oli pahan henki.
LEENA-KAISA. Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki hänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan.
JOHANNA. Kuulitteko?—Joku ajoi pihaan.—Vörskyn rouva!
(Menee vavisten nurkkaan).—Hyvä Jumala——hyvä Jumala—
LEENA-KAISA (katsoo ovesta). Älä hätäile, ei täällä ole ketään.
Kadulta se varmaan kuului.—Tule, hyvä ihminen pois sieltä nurkasta.
Ihan sinä olet järjeltäsi, kun tuolla lailla murehdit turhanpäiväisiä
maallisia asioita.
JOHANNA. (Pitelee päätään). Kruunua tällä tavoin kirkastetaan, sanoitte. Voi, minä tyytyisin paljon himmeämpään kruunuun, kun vain Risto herkeäisi juomasta ja eläisi ihmisiksi,—ja kun Vörskyn rouva saisi kankaansa takaisin.
LEENA-KAISA. Kyllä kuulee, kyllä kuulee, että olet suruton maailman lapsi. Vielä sinua, vaimo parka, Jumala saa paljon kurittaa, ennenkuin sinä oikealle tielle käännyt.
JOHANNA. Leena-Kaisa—nyt on joku porstuassa.
LEENA-KAISA (katsoo ovesta). Ei se ole kuin tuuli, joka jyskyttelee ulko-ovea.
JOHANNA. Kohta hän kumminkin on täällä ja silloin—silloin olen hukassa.
Minä en kestä tätä, Leena-Kaisa, se on mahdotonta.