JOHANNA. Minua?—Kuinka se minun syyni olisi?
LEENA-KAISA. En tiedä, mutta niin sitä vain sanotaan. Eivätkä ne taida siinä niin varsin väärässä ollakaan; sillä—älä pane pahaksesi—mutta aina siihen on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo. Jos olisit toisenlainen—Aiotko sittenkin mennä?
JOHANNA. Kyllä minun täytyy. Ehkä saisin edes rahoja heiltä pois.
LEENA-KAISA. Ethän sinä, polinen, miten voi mennä tuollaisessa tilassa. Olet juuri kuin kuolema. Ja aivanhan sinä horjut. Ei, jää nyt pois ja koeta edes rauhoittua vähän. Minä saattaisin ennemminkin mennä heitä hakemaan, mutta kun tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä.—Siunaa ja varjele, mitä sinä teet.
JOHANNA. Minäkö? Enhän minä mitään tee.
LEENA-KAISA. Kun viskaat vaattesi kaikki laattiaan. Näes tuota nyt.
JOHANNA. Menivätkö ne laattiaan?—Hyvä Leena-Kaisa, minä olen hukassa, ei minua pelasta mikään,—ei mikään.
LEENA-KAISA. Pahasti se oli tehty Ristolta, ei voi muuta sanoa.
JOHANNA. Jos hän olisi minut rammaksi ja vaivaiseksi pieksänyt, ei se olis mitään ollut tämän rinnalla. Antaisin hakata itseni kuoliaaksi, kun vain saisin kankaan takaisin.
LEENA-KAISA. Yhtä koetellaan yhdellä tavalla, toista toisella. Jumalalla on niin monta vitsaa kuin lastakin.