LEENA-KAISA. Miksi ei? Sopiihan koettaa.
JOHANNA. Mutta sekin on niin vaikeata. Niin kovin vaikeata.
LEENA-KAISA. Eihän tuo mielestäni niin mitään olisi. Lupa kysyä, antakoon sitten, jos tahtoo,
JOHANNA. Ei, ei—en minä voi hänen puoleensa kääntyä.
LEENA-KAISA. Pelkäätkö kieltävän?
JOHANNA. Ei sen vuoksi. Muuten se tuntuu niin mahdottamalta.
LEENA-KAISA. Niin, tee kuten tahdot. En käske, en kiellä. Mutta hyvä se vain olisi, jos saisit Vörskyn rouvalle rahat käteen kohta kun tulee.
JOHANNA. Tietysti se hyvä olisi. Ehkei hän silloin niin suuttuisikaan.—Eikös kuulu nyt askeleita ulkoa?
LEENA-KAISA (hetkinen kuunneltuaan). Ei, sinun korvasi valehtelevat.
JOHANNA. Niin, jos minulla olisi antaa rahat heti. Ehkä kumminkin—koska se ei teidänkään mielestänne mitään olisi.—Hyvä Leena-Kaisa, menkää te Yrjön luokse.