LEENA-KAISA. Kyllähän minä saatan mennä.
JOHANNA. Ehkä ennättäisitte vielä takaisin ennenkuin rouva tulee.
LEENA-KAISA. Kauankos minä siellä viivyn. (Menee.)
JOHANNA (katsoo ikkunasta). Ei näy kadulla ketään. (Katsoo ovesta). Eikä täälläkään.—Ehkä hän ei vielä tule. Ehkä ei tule ollenkaan tänä päivänä. Onhan voinut sattua esteitä. Vieraita tai muuta. (Kuuntelee; tukahdetulla huudolla:) Hevonen ajoi portaiden eteen.—Se on hän—se on hän.
ROUVA VÖRSKY (tulee sisään). Tässä minä vihdoinkin olen. Viivyin niin kauan lankapuodissa, kun en oikein tietänyt mitä ottaisin kuteiksi. Sillä toisenlaiseksi se nyt välttämättä täytyy muuttaa. Sanoittehan olevan kaksikymmentäviisi kyynärää kudottuna? Niin, siitä tulee juuri parahiksi minulle ja pikku Almalle. Enempää ei tarvitse. Täällä on minulla muutamia uusia mallitilkkuja. Mitä sanotte tuosta esimerkiksi?
JOHANNA (ottaa koneentapaisesti tilkun käteensä).
ROUVA VÖRSKY (antaa toisen tilkun). Entä tuo? Ei sekään ole ruma. Siinä tosin vähän erilaiset loimet, mutta ei se mitään tee. Ehkä tulee vaan kauniimpaa vielä näihin loimiin. Vai kuinka luulette?
JOHANNA. Ehkä tulee.
ROUVA VÖRSKY. Kutokaa koetteeksi vähän matkaa niin saamme nähdä. Minä istun täällä sen aikaa. (Heittää päällysvaatteet pois; istuu). Niin, ja sitten minä voin kertoa teille jotakin hauskaa. Lankapuodissa tapasin rouva Hanhisen, joka on naisyhdistyksen puheenjohtaja, ja hän lupasi antaa teille työtä koko talveksi. Ei juuri kankaan kutomista, mutta ompelutyötä, ja onhan se yhdentekevä, vai kuinka. Tietysti te osaatte ommella? Niin, mitäs semmoista kysynkään. Naisyhdistys on, näettekäs saanut suuret tilaukset kasarmilta, ja niitä varten tarvitaan taitavia ja rehellisiä ompelijoita. No—mutta ettehän te virka mitään? Luulin tekeväni teille suuren ilon, kun näin pian täytin pyyntönne.
JOHANNA. Hyvä rouva, jahka ensin kuulette. Jos uskaltaisin—