ROUVA HANHINEN. Semmoista se kaupungin huono väestä ylipäänsä on. Kyllä ne oppii tuntemaan, kun on niiden kanssa tekemisissä niin paljon kuin minä esimerkiksi.
HERRA VÖRSKY. Tuoko se juuri on, joka tuossa seisoo?
ROUVA VÖRSKY. Hän se on.
ROUVA HANHINEN. Kasvoista jo kohta näkee, ettei se mikään hyvä ihminen ole. Tuommoinen levoton katse on aina pahan omantunnon merkki.
HERRA VÖRSKY (katsoo tuikeasti Johannaan ja lähestyy häntä pari askelta).
ROUVA VÖRSKY. (erikseen rouva Hanhiselle). Uh, kuinka tämä on tukalaa. Minua oikein vaivaa.
ROUVA HANHINEN. Älä ole milläsikään. Niitä sietää panna kovalle, tuollaisia. Muuten oltaisiin hukassa.
HERRA VÖRSKY. Noo, eukko! Mihinkä sinä olet hävittänyt meidän kankaamme?
JOHANNA (hätääntyy). En minä ole—ei sitä—en minä—tuota—
HERRA VÖRSKY (koputtaa keppiään lattiaan). Selvä vastaus. Missä on kangas?