LEENA-KAISA. Se on sinulle kunniaksi. Jos oletkin muussa suhteessa vähän erehtynyt, täytyy se antaa anteeksi. Liha on heikko ja viettelykset ovat suuret. Siitä ei sinun nyt kumminkaan tarvitse pahaa mieltä pitää, että olisit vaimoasi kovuudella kohdellut, pieksenyt tai muuten rääkännyt, niinkuin täällä, sen pahempi, usein nähdään ja kuullaan.
RISTO. Ei, arvon. Siitä minulla on hyvä luonto, etten minä kesken toista ihmistä lyömään mene.—Ennen sairastumistaanko se Johanna siitä puhui?
LEENA-KAISA. Niin, siinä se oli pikkuista ennen. Sitten, hän poloinen, ei enää joutunut muusta huolehtimaan kuin lapsestaan. Siitä hän houraili ja se hänellä oli mielessään, kun pääsi vähän selvenemäänkin.
RISTO. Mutta tosiaan! Mikäs minulle tulee tässä eteen tuon lapsen kanssa?
LEENA-KAISA. Sitä olen minäkin juuri miettinyt.
RISTO. Olisi hän edes vanhempi, mikä sitten olisi hätänä. Ajaisi häntä kerjuulle, ellei muu auttaisi. Mutta tuommoinen raukka. Mitä osaan hänelle tehdä? Ei, nyt on hukka peli.—Ottaisivatkohan ne tuota köyhäin hoitoon? Kun koettaisi.
LEENA-KAISA. En usko, että ottavat. Mutta tiedätkös, mitä Johanna toivoi?
RISTO. Sanokaa!
LEENA-KAISA. Että Vappu ottaisi pojan kasvatikseen.
RISTO. Jokohan tuo sen tekisi?