Vastaten nyt tyttö lausuu: "Pelko Jumalan on liljat, Ruusut ovat rakkautta Kallihisen isänmaahan. Niissä onpi esinettä Hartauden, toimen mulle Koko elin-ajakseni, Vielä hautaan vaipuessa."
Puu ja vesat.
Käsin hellin siemen oivallinen Pantiin maahan, peitettihin. Ehti tuskin päivä paistaa, Kaste-kyynel kylvetellä Maata, missä siemen piili, Ennenkuin jo vesa kaunis Ihasteli valon ihanuutta.
Tuli taimi puuksi vähitellen, Oli kaunis kuni neito, Ihana kuin metsän impi, Muita oli puita suloisempi. Jo sen siimehessä käki kukkui, Linnut lauloi lemmestänsä, Paimen siellä suudelmansa Punastuen antoi armaallensa. Tuli vaihetellen kesät, talvet, Nopeasti vieri vuodet, Jopa myrsky monta kertaa Oli puuta säälimättä lyönyt.
Iski kerran ukkonen sen kylkeen, Repi oksat, särki varren. Puu jo päätään kallistavi Hiljaan odottaen kuolemaansa. Mutta kumma! — vesoja nyt nousee Kaunihia, tuuheoita — Emäpuuta ympäröimään, Aivan kuni lapset äitiänsä.
Kansat suuret, polvikunnat kuolee, Tuonelaan ne kutsutahan, Jättää heidän täytyy kaikki, Mutta uusi suku kasvaa, Häärii heidän rinnallansa, Herättäen toiveet suloisimmat, Vanhempien vaipuessa hautaan.
Lampi ja koski.
(Mukaelma.)
Syvistä aatteista On lampi meluton Kuvaus hiljainen, Opiksi nuorison.
Ja koski pauhaten Kuin myrsky ainaki Se puhuu neuvoen: Oo valmis työhösi!