"Voi herttaiseni", sanoi Kierotöyhtö, "kuinka ne ovat isänsä näköiset!"
"Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?" huudahti rouva Terävänokka. "Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia. Minä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki seurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä ruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat heillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat hirmuisiksi".
"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti hämmästyneenä.
"Sitä ei voi niin tyystin tietää", sanoi rouva Terävänokka, "kun ette kysyneet neuvoa minulta, ennenkuin te rupesitte munianne hautomaan. Minä olisin voinut ilmoittaa teille kaikki siihen asiaan kuuluvat seikat. Ne eivät suinkaan kuole siitä, mutta epäluomia niistä tulee koko heidän elin-ajaksensa".
Lörppösiskot menivät pois, jättäen piston pienen kana-äiti raukan sydämeen, ja hän rupesi nyt itsekin huomaamaan, että hänen rakkahillansa todellakin oli pienet lusikanmuotoiset nokat, aivan eriäväiset hänen omasta nokastansa.
"Ystäväiseni", sanoi hän miehellensä, "meneppäs tohtori Pippurille ja pyydä, että hän tulee tänne katsomaan lapsiemme nokkia ja sanomaan, onko apua vielä saatavana". Tohtori Pippuri tuli ja pani kauhean isot lasisilmät nenällensä ja sanoi: "Hm! niin, onpas tuo vallan harvinainen seikka — peräti outo!"
"Oletteko koskaan nähnyt jotakin semmoista?" kysyivät molemmat vanhemmat hämmästyneinä.
"Minä olen joskus lukenut semmoisista. Se on kalkkimainen pidennys henkitorven sarventapaisesta kudelmasta, joka uhkaa muuttua luuksi", sanoi tohtori.
"Oi, hirmuista!" huudahtivat vanhemmat. "Eikö siihen voi mitään?"
"Kyllä, tahtoisin määrätä, että joka päivä voideltaisiin voiteella, joka on tehty hyttysten kärsistä ja sammakon pyrstöistä, ja sisään olisi otettava yksi annos kärpäs-ydintä aamuin illoin. Tarkasti tulee muistaa yhtä asiaa: he eivät saa milloinkaan kastua jaloiltansa eikä juoda vettä".