"Hyvä tohtori kulta, en tiedä, kuinka minun pitää tekemän, sillä he näyttävät jo erityistä taipumusta loiskuttelemaan vedessä", sanoi äiti. — "Niin, kivuloinen halu, joka usein ilmaantuu tämmöisissä kohdin, kun syntyy joku luuntapainen turpeus henkitorven jänteisessä yhtymäkohdassa suun kanssa, mutta teidän tulee estää sitä; nuorten henki riippuu siitä".
Samassa tohtori Pippuri tuijotteli surkutellen noita pieniä ankanpoikia, jotka salaa pistivät esiin tylsän nokkansa äidin siipien alta.
Tästä hetkestä alkaen vietti rouva Sulkatöyhtö raukka sangen surullista elämää. Hänen pienokaisensa olivat niin terveet ja pulskeat, kuin suinkin parvi ankanpoikia taisi olla, mutta he eivät millään muotoa tahtoneet noudattaa tohtorin määräystä voiteen ja kärpäs-ytimen käyttämisestä, ja käydä lenkuttivat aina vesilammikkoon, kun vaan suinkin oli tilaisuutta siihen. Heidän nokkansa kasvoivat niinkuin muutkin heidän ruumiinsa osat, mutta samassa määrässä heikontui heikontumistaan äidin valta. "Te uuvutatte minua, ihan varmaan te sen teette", sanoi usein rouva Sulkatöyhtö raukka. "Te menette kadotukseen, ettekö te kuule?" sanoi herra Kukeliku.
"Oletkos koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta surusta, joka painaa", sanoi rouva Terävänokka kerran ystävällensä. "Heistä kaikista, nimittäin hänen lapsistansa, tulee epäluomia, ja heissä on se kauhea hulluus valloillansa, että he aina loiskuttelevat lätäköissä isoilla litteillä nokillaan".
"He ovat oikeita hupsuja, nuo pienet raukat", sanoi rouva Kierotöyhtö; "heitä ei voi estää veteen astumasta eikä millään tavalla saa heitä ottamaan sisään rohtoja, senpä tähden heidän tilansa käypi yhä surkeammaksi".
"Olen myöskin kuullut, että tuo ilkeä tauti vaivaa heidän jalkojansa, niin ett'eivät voi oikein käydä, ja heidän varpaittensa välille kuuluu kasvavan kauhea kalvo. Ajattelepas vaan, mikä suru se on äiti raukalle".
"Se on oikein hänelle", sanoi rouva Terävänokka. "Miksi hän ei tullut minun luokseni keskustelemaan asiasta, ennenkuin hän rupesi munia hautomaan. Hän oli aina röyhkeä ja luulokas nuorena, mutta kaikissa tapauksissa on minun nyt häntä sääli".
Ankanpojat menestyivät kuitenkin erittäin hyvin. Heidän kaulansa rupesivat kiiltämään ja vivahtamaan kultaan ja viheriään niinkuin kaunihin silkki, ja vaikka he eivät tahtoneet nauttia tohtorin määräämiä rohtoja ja vaikka yhtenään loiskuttelivat vedessä, tuli heistä kuitenkin reippaita ja voimallisia poikia, niinkuin semmoiseen säätyyn kuuluvien sopii. Kerran meni koko pikku parvi alas rantaan. Päivä oli kaunis ja virta kiirehti eteenpäin liristen ja väreillen, samassa kun keveä tuuli humisi virtaan päin kumartuneiden puiden latvoissa.
"Tiedättekö jotakin?" sanoi isoin ankanpojista; "vaikka tohtori Pippuri on varoittanut meitä astumasta veteen, en voi kumminkaan olla siihen halajamatta. Minä en usko, että se olisi minulle pahaa — koetanpa kumminkin".
Hän pulpahti veteen ja hänen perässänsä kaikki muut ankanpojat. Ne levittivät suuret, ruskeat jalkansa, niinkuin olisivat käyneet uimakoulua koko ikänsä, ja kiitivät eteenpäin ruokojen ja ulpukkalehtien, kukkivan kaisliston ja punaisten azaleain lävitse, onnellisimpina ankanpoikina, jotka ikinä ovat eläneet maailmassa. Pian ne olivat kokonaan näkyvistä kadonneet.