"Voi hyvä rouva Sulkatöyhtö! nyt ne ovat kadonneet teiltä iäksi päiviksi", sanoi rouva Terävänokka; "kaikki teidän pienokaisenne ovat uponneet. Tiesin kyllä niin käyvän. Tuo vanha soiton-opettaja, tirehtööri Sammakko, joka asuu tuolla virran polvessa, näki heidän kaikkien tänä aamuna varomattomasti syöksyvän veteen. Niin käy, kun ei ymmärrä kasvattaa lapsiansa".
Rouva Sulkatöyhtö päästi kimakan huudon, pyörtyi ja vietiin tainnuksissa kotiin. Sana lähetettiin herra Kukeliku'lle, joka par'aikaa seisoi ihastelemassa pensastossa olevaa rouva Punaterää.
"Tärkeitä asioita on tapahtunut teidän perheessänne" sanoi rouva Kierotöyhtö, kun hän saapui kotipihalle, "teidän täytyy pysyä kotonanne ja auttaa vaimoanne. Lähettäkäätte kohta noutamaan tohtori Pippuria!"
Koska kohtaus oli tärkeätä laatua, kutsutti herra Pippuri apulaiseksensa nuoren vilkkaan tohtorin, nimeltä Kaksikannus, joka heti saapuikin paikalle komeassa, kultaan ja ruskeaan vivahtavassa puvussa ja kiiltävillä pyrstösulilla. Hän oli erinomainen mies, hiljakkoin tullut Parisista ja pää täynnä tieteen uusimpia edistyksiä ja parannuksia.
Kun hän oli kuullut kertomuksen asiasta alusta loppuun, polki hän jalkaansa, ojensi itsensä taaksepäin ja naurahti niin kovasti, että kaikki kukot naapuristossa rupesivat laulamaan. Rouva Sulkatöyhtö tointui pyörryksistänsä ja herra Kukeliku suuttui silmittömästi. "Mitä te, herra, tarkoitatte semmoisella käytöksellä suruhuoneessa?"
"Hyvä herra! suokaatte anteeksi, mutta tässä ei ole mitään surun syytä", sanoi vieras tohtori. "Suokaatte minun toivottaa onnea teille", sanoi hän, kääntyen rouva Sulkatöyhdön puoleen, "ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut".
"Asia on ainoastaan se, että te olette koko ajan erehtyneet. Teidän naapurirouvanne ja oppinut ystäväni tässä ovat myöskin erehtyneet, kun ovat uskoneet teidän lapsenne kananpojiksi; ne ovat ankanpoikia, hyvä rouva, oikeita, täydellisiä ankkoja, siitä olen aivan varma". Samassa kuului kaakottamista vähän matkan päästä ja koko ankkaparvi tulla lenkutti kotia päin.
Heidän höyhenpukunsa vivahti viheriään ja kultaan ja itse ne olivat parhaimmalla tuulella.
"Mikä hauska päivä meillä on ollut!" huusivat kaikki yht'aikaa. "Me tiedämme nyt, kuinka meidän tulee elättää itseämme, ja teidän, rakkaat vanhempamme, ei enää tarvitse pitää huolta meistä".
"Hyvä rouva", sanoi tohtori kumartaen, ja silmään pistävä oli silloin todellakin hänen pyrstösulkiensa erinomainen loisto; "suokaatte minun toivottaa onnea teille siitä muhkeasta perheestä, joka teidän toimestanne nyt kaunistaapi maailmaa. En ole ikinä nähnyt kauniimpia ankkoja kuin juuri nämät".