"En", vastasi hän hymysuin.
"Mitäs sitten teit?"
"Minä katselin laineita, niissä on niin omituinen kirkkaus".
"Mutta sinä unhoitat siimasi; sinulla varmaan ei ole syöttiä, katso perään!"
Hänen piti vetämän ylös siimansa: se istui kiini pohjassa kuin ankkuri ja oli poikki leikattava.
"Nyt saan selkään, kun tulen kotia", sanoi Jens Kristian. Minä, muka oppinut koulupoika tiesin neuvon. Tahdoin opettaa häntä puolustelemaan itseänsä; sopisihan sanoa, että oli käynyt niin taikka niin. "Ei en voi valehdella".
Ja kotiin hän tuli ja selkään hän sai, mutta valehdella hän ei voinut. He kutsuivat häntä tyhmäksi siitä syystä, ett'ei hän siimaansa valvonut. Seuraavana päivänä, viimeisenä jonka siellä olin, menin vielä kerran vanhan Marin tupaan tapaamaan Jens Kristiania.
Vanha Mari oli omituinen ihminen. Rakkaudesta ja säälistä oli hän luoksensa ottanut tyhmän Jens Kristianin, kun hän, lapsi rukka, orvoksi mailmaan jäi, mutta hänellä oli oma kasvatustapansa. Kun muut sanoivat Jens Kristianin tyhmäksi, koetti hän piiskata tyhmyyden hänestä; seuraus oli se, että Jens Kristianilla oli vaikeat päivät kotona eikä hän juuri vanhasta Marista pitänyt.
Mari seisoi ovella, kun tulin ja kysyin hiljaista leikkikumppaniani. "Ei, Jens Kristian on ulkona lampaita kaitsemassa", sanoi hän; "Jumal' armahtakoon meitä, — siellä ei ole mitään syömistä; mutta paimentaa niitä täytyy, muutoin ne menevät mereen. Mutta Jumal' auttakoon meidän paimentamme; hän kai istuu torkkumassa, se tyhmä poika, ja päästää lampaat mereen, jos vaan itse tahtovat. Niin, tyhmä se poika on! Äitinne on onnellinen hän, jolla on semmoinen poika, joka voi lukea vaikka papiksi ja tulla oppineeksi mieheksi. Niinpä, niin, toista se on kuin minun kasvattini: hän istuu enimmiten vaan omissa ajatuksissaan".
"Mutta mistä syystä te ette anna hänelle oikeata työtä?" kysyin minä, oppinut yksitoista-vuotias, joka luvin papiksi.