"Mitä? hänellekö työtä? Voi kuitenkin, hän on kylläksi työtä hävittänyt. Hänen piti viime talvena veistelemän puuronhierimiä ja ne hän kaikki leikkasi rikki; hänen piti kutoman sukkia, eikä hän pystynyt sitä oppimaan; hänen piti sepän oppiin, mutta silloin oli hän hakkaamaisillansa sormet poikki! Nyt hän vaan kuljeskelee ympäri ja kelpaa tuskin vuohien kaitsijaksi".
Tämän valitusvirren jälkeen menin ulos, huusin ja kutsuin — turhaan — en saanut mitään vastausta. Vihdoin viimein näin hänen kallion huipulla; näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, makasi vaan ojennettuna litteän kiven yli. Viimein hän kuuli minun ääneni; mutta luodessaan silmänsä ympäriinsä, päästi hän kimakkaan huudon: yksi lammas oli poissa; hän juoksi kivet ja kannot halki, mutta lammasta ei löytynyt, se oli mennyt kallion yli ja uponnut mereen, joka loiski vuorenseinää vastaan. Vanha Mari oli oikeassa; hän ei kelvannut paimeneksikaan. Nyt vasta melua syntyi; hän ei uskaltanut mennä kotiin; Mari löisi häneltä käsivarret ja sääret poikki; vihdoin jäi hän hiljaa seisomaan, tuijotellen eteensä hymyllä, joka näytti typerältä; se oli enemmän, se oli hengetön. Tällä hetkellä hän näytti hupsun kaltaiselta. Minä annoin hänen seurata minua kotiin setäni luokse, joka rupesi minun pyynnöstäni välimieheksi vanhalle Marille. Sill'aikaa kuin tämä meni Marin tupaan, kärsi tyhmä Jens Kristian paljon pilkkaa maakauppiaan puodissa kävijöiltä.
"Siellä se on, joka viime vuonna oli sepän opissa, mutta poltti sormiansa niin, että Marin täytyi ottaa hänet sieltä pois", sanoi eräs kauppamies, jonka matka usein oli sinneppäin.
"Hän se oli, jonka piti hakkaaman puita ja tuoman vettä vanhalle muorille ja joka hakkasi ämpärin kappaleiksi ja pudotti kirveen järveen", sanoi toinen.
Silloin syntyi ilo suuri, ja Jens Kristian itki ja puri hyppysiänsä. Vihdoin setä tuli takaisin. Tyhmän Jens Kristianin tuli mennä kotiin ja saada selkään. Kovasti murtuneena ivasta ja pelosta meni poika rukka tiehensä.
Seuraavana aamuna, juuri ennen kuin minun piti lähtemän, etsin häntä laitumilta, sanoakseni hänelle hyvästi; hän istui samalla kivellä kuin päivää ennen, vartalo kumarruksissa, ja hyräeli jotakin nuottia; kumartaessani hänen olkansa ylitse, astuin ehdottomasti takaperin. Oliko tämä sama, jonka eilen näin? Kirkas tuli loisti hänen silmistänsä, tuo suunmytistys tuli kauniisti ja voimakkaasti esiin, mutta hän ei nähnyt mitään; hän vaan tuijotteli kiveen, jonka yli hänen kätensä meni edes takaisin.
"Mitäs siellä teet?" Hän säpsähti kuin paha omatunto. Koko kallio, jonka päällä hän makasi, oli täynnä kuvia: siinä muorin tupa ja siinä maakauppiaan talo — kaikki mitä oli nähtävänä kiveltä, jolla hän istui. Se oli selvästi ja törkeästi piirretty, mutta suunnitelma oli ehkä kuitenkin aivan nerokkaasti luotu.
Samaan tapaan istui Giotto piirustamassa isänsä lampaita, kun Cimabue tuli ja näki hänen; mutta tänne ei tullut mikään Cimabue. Ja ehk'ei hän ollutkaan mikään Giotto. Mutta taideniekka hän oli ja suurilla luonnonlahjoilla varustettu päälle päätteeksi. Mutta kuka siitä huoli? He näkivät, ett'ei hän voinut lampaita paimentaa, eikä ymmärtänyt takoa ja he kutsuivat hänen tyhmäksi Jens Kristianiksi ja oikeassa he olivatkin, sillä hän ei kelvannut siihen, mihin hän oli pantu. Hän katseli rukoilevin silmin minun puoleeni. "Ei pidä sitä sanoman kenellekään!" seisoi niissä aivan selvästi. Mutta mykkänä, niinkuin ennenkin, nosti hän kätensä ja osoitti suurta piiriä ympärillänsä: kaikki kalliot olivat peitetyt hänen piirustuksillansa. Tämä oli se sali, jota hän oli koristellut fresko'illansa, "tämä on minun maailmani", sanoi taas hänen tumma silmänsä: "tässä minä elän", Uteliaasti katselin ympärilleni, tässä oli mitä vaihtelevimpia kuvauksia siitä melkein tyhjästä elämästä, jota hän oli viettänyt, — autiosta kalliomaailmasta meren rannalla. Sitten tuli, mitä hän oli lukenut: kuvauksia biblian historiasta, saduista, kyllä ihmeen karheita, mutta täynnä mielenkuvitusta ja vapautta. Minä kysyin häneltä, mistä hän oli ajatuksen saanut siihen. Vanhasta kuvaraamatusta ja maailmasta hänen ympärillään oli hän ottanut aiheensa; ja nyt tuli selville, että hän oli leikannut hierimet rikki siitä syystä, että hän oli tahtonut koristella niitä kuvilla, mutta ett'ei hän milloinkaan tyytynyt niihin ja sillä muodoin oli leikannut ne rikki toisen toisensa perästä. Selkään oli hän saanut, mutta hän ei voinut, tilaisuutta saatuansa, olla uudestaan koettamatta. Ja kun hän asian tunnusti, naurettiin hänelle, ja siitä ajasta saakka ei hän koskaan uskaltanut puhua tyhmästä taipumuksestaan.
Sillä tavoin oli hänestä tullut tuo tyhmä Jens Kristian, joka ei kelvannut mihinkään; työtä hänen täytyi tehdä leivän edestä, ja työtä hän halusikin, mutta peräti toisella tavalla kuin muut tahtoivat.
Seuraavana kesänä tulin takaisin, silloin Jens oli pari tuumaa entistä pitempi; talvella oli hän hankkinut itselleen jonkunlaisen kunnioituksen siitä, että hän papille oli maalannut punaisen seinän; mutta siihen oli mennyt häneltä paljon aikaa, sillä hän oli ensin koko sydämmensä pohjasta maalannut kuvia siihen, mutta sai sitten maalata kaikki uudestaan, sillä eihän käynyt laatuun pappilan seinässä nähdä lampaita, lehmiä ja muorin tupaa, mutta eräs kuva sisäänkäytävän yläpuolella sai kuitenkin kunnian jäädä pois pyyhkimättä; se kuvaili Simsonia, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla. Tämän suven piti kuitenkin tulla ratkaisevaksi Jens Kristianille, jota yhä vaan pidettiin hyvin tyhmänä. Tämä kesä oli herättävä hänen itsetuntonsa. Cimabue tuli ja Giotto oli valmis astumaan ulos mailmaan.