— Te ette häntä tunne, hän totisesti sanoi.
— Mitä?… Tahdotteko minua uskottaa, että hän niin paljo neljävuotiaasta pikkutytöstä välittäisi!
— Hän rakastaa häntä enemmän kuin äitiä, veljiä ja sisarta, ja se on useinkin minua harmittanut. Mutta tottahan te, herra tohtori, kuitenkin annatte minulle tietoja, kuinka hän jaksaa.
— En minä itsekään saa sitä tietää… Hän viedään kohta pois Parisista. Paitsi sitä, on jokainen, sekä suora että välillinen yhteys, teidän ja lapsen välillä kielletty. Se ehto tehtiin.
— Se on kovin kovaa…
— On kaiketi, mutta parasta se lienee, ett'ei suru uudistu. Hyvästi nyt, hyvä rouva. Sanokaa, mitä sanotte, niin tiedän tehneeni hyvän työn sekä teille että lapselle… Miltä teistä muuten vieras rouva tuntui?
Rouva Marceau oli kahden vaiheilla.
— Hän on ylhäinen nainen, hän vastasi. Hän ei näyttänyt uskovan, että köyhät ihmiset ovat lihaa ja verta niinkuin hän itse. Minä toin hänelle tuolin, mutta olisipa luullut hänen pelkäävän, että vaatteensa likaantuisivat, jos olisi meillä istunut. Ja te, herra tohtori, kyllä tiedätte, että kaikki täällä on puhdasta.
— Sen kyllä tiedän. Jos kaikki kodit näin puhtaita olisivat, niin minulla ei olisi niin monta sairasta tässä kaupungin-osassa, eikä minulla nyt olisi niin kiire. No niin, rouvaseni, nyt olemme kylliksi jaaritelleet. Rohkaiskaa mielenne ja sanokaa pojallenne terveisiä minulta, että hänen sopii iloita, kun hänen taakkaansa on vähennetty.
Rouva Marceau sulki oven hänen jälkeensä ja huokasi: