— Soisin mielelläni, että tuo tohtori olisi ollut minun asioihini sekaantumatta!
Sitte hän rupesi illallista laittamaan.
Kello löi kahdeksan. Miehen askeleita kuului taas portailta. Tällä kertaa oli se Jacques. Hän astui tavallista hitaammin, päivä oli ollut lämmin sekä työ väsyttävää, ja hänellä oli tunnin matka työpaikasta kotia. Hän astui sisään jotensakin huolistuneen näköisenä, tervehti äitiänsä, joka aamulla hänen mennessään vielä oli nukkunut, taputteli molempain pikku lasten päätä ja nähdessään, että ovi makuukammioon oli suljettu, hän kysyi:
— Joko pienokainen makaa? Äiti ei vastannut.
— Hän on mennyt kumminsa tykö, joku lapsista sanoi,
— Kumminsa tykö? Minkä kummin?… En minä koskaan ole kuullat mistään kummista puhuttavan.
— Olen minä vienyt hänet kumminsa luokse, virkkoi äiti vakavasti.
— Niin pian kuin lapset ovat panneet maata, minä kaikki sinulle selitän.
Jacques, joka nähtävästi oli levoton, koki syödä, mutta pani pian lusikan täysinäisen lautasensa viereen, lykkäsi tuolin pöydästä ja sanoi.
— Lämmin karkoittaa ruokahalun.