— Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka joka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat aikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti hyvästi.
— On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat minun olla rauhassa.
— Ketä tarkoitat, lapseni?
Geneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet hänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.
— Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi matka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.
— Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen merkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja valistuneet ihmiset puhuvat…
— Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat mustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana on puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät puutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä tarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät; jos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en todellakaan voisi häntä rakastaa.
— Nyt sinä tuomitset Jumalaa…
— En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.
— Kuka sitä siis tahtoo?… Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset, ellei hän?… Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä tahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia, lapseni… Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista olennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen, että kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.