Suljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli puhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:
— Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä tunnen… Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi noita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?…
— Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän rukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä kuolemasta… Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.
— Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton raukka yksinkin paratiisiin osaa.
— No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi pannut maata, niinkuin minäkin.
— Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta, eiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee hyvää, kun häntä vaan katselen.
— Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään tule heistä minulle puhumaan… Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei heissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa soittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni hänen tähtensä vaivaamaan.
Mutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä aamuun saakka.
Rouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin päivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen, ja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen kanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.
— Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja sen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän haastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä hänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit, ikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?