X.
Célinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän suven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta iloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä mitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi hemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.
Epäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä suuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli tottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän niin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan nuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä, jolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä iloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa rouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa ansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut häntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että hän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se hänen viallisuutensa tähden oli.
Vaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas. Hänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa vaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten korvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten koristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli nähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden unelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut Jacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi. Ei sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän oli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei katsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta lakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä tämä ei sanoilla selittänyt.
Aivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun hän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta seikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon erinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa voimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät ensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen elämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja salamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä vaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi siitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata kotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja yksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle itselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka painoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta Jacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen kuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa pikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen kodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän valta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan ankarassa muodossansa.
Ehkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä määrässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia toivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan, että hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja että hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta ammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä johtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja muiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?…
Näinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa hengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven kynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän katseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja silloin hän surullisesti hymyili.
Tuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de Préal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen hymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän rupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen kevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen. Eivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi se ei voisi olla hän?… Oi, jospa hän voisi olla varma siitä… jos hän taitaisi sanoa Jacquesille: "tässä hän nyt on, tuo kadotettu." Hän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi hänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka toisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa, jota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista aarretta?… Mutta silloin häntä alkoi väristyttää… hän tunsi vilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili, teki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi olikaan Jacquesille sanottavaa?… Että hän, hänen surumielisyyttänsä ajatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä suuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista surua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan Augustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen tiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!… Tokkohan neiti Préal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä… he eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin yksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus… Puoleen vuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti ei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän oli syleillyt ikäänkuin sisartaan.
Silloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus tuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä kuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien unelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein hänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä hänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut mahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.
Hän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan jonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus oli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota lempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan omaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä, vapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin hänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn seurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei sanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi Célinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.