Ja kuitenkin oli Genevièven kanssa onnellisuus, valo ja suloisuus kadonnut tuosta köyhästä, pimeästä majasta, jossa hän oli ollut kevät-ruusuna, noiden kurjien ja kalpeiden pikkuolentojen joukossa.
Jacques sen kyllä tiesi, hän, joka oli lapsesta luonut elämänsä runoelman.
II.
Isänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä oli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei hänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana, vaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen tehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko elämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle sydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa toivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa pian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu alkaa.
Jacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta ahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut, mitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa alle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.
Muutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan huoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla oli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja jotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan ystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän nimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään tilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa. Rouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta kuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan muutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat eivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen rakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia. Eihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain edessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä pikkukaluja…
Yksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta. Hieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän itsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen näköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata vallattomuutta havaittavana.
Astuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan kotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli uneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin pöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan, kun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta oli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin viehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki jokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva, jonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis olemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan Jacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä hänen omituinen kohtalonsa… Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin hän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.
Kuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän oleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli tullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin, mutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!
Olivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen. Väliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän lukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän säännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen ymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään, joka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli hankkinut kaikki tietonsa.