— Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan työpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän kasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut ensimäisenä, sen varmaan tiedän.
— Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin osaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.
— Niinkö arvelette?… Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena, kuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän olisi Akatemian jäseniä.
Rouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys
Akatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.
— Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa saadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota väsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen enempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä sankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka kestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!
Rouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta kuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää Jacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan tarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi hän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien kirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja antoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.
Tänlaiset Madeleinen puheet — tämä oli rouva Olivierin nimi — innostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella tuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta ja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa heikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.
Näin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura kokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa kautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena. Itse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli. Työ kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla ansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.
Olivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko perheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin pysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja joitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan nurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka sitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.
Tuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin ja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan, todellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei ollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques eli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen tilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein ymmärsi.