Vielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja sopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt ja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi, ikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot olivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa loi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla sammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä ääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen haamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan, rakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että silmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi voinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.
Kaksi vuotta… sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla kyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen vaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko tulevaisuudelle.
Tämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei kauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen vaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan, tauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin perästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen, kesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä kuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen sana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet silmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.
— Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.
Muutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät olivat sammuneet.
Jacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen oikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta, voidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä, saadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa vastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia täyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua mistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä työtä jokapäiväistä elatustansa varten.
Ja kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.
Jacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja.
Suuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.
Hänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja ensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista olentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti, kun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja aikovansa pitää lupauksensa.
— On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.