— Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei heillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan Madeleine uskoi lapsensa.
Ja koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin rouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta oli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja vieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä hän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi ihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin pian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi olallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun pienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen niin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä antanut kenenkään toisen istua "Sakk'in" sylissä, niinkuin hän häntä nimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun ja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja haaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt suosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä usein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän siltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko lempeytensä ja kaikki hyväilynsä "Sakk'illeen," ja se oli oikein, sillä äitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa, saadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut, ei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.
Kokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään tulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko työpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin. Työnantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit pitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä ollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän ijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä siitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:
— En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.
Mutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen nuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi silloin ollut vaikeata häntä tuntea.
Niillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään — ei hän Genevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin, jotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi — hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin kaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan, hienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan harmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan nuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää lomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten äitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:
— Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa parempaa huolta pidettäisiin.
— Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan tytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi rouva Marceau katkerasti.
— Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran äkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko työpalkkani, heille annan.
Tämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen silkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän pitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen ylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä kummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon joutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman ainoatakaan suuteloa.