— Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä nostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt työhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?… Rouva Marceau, joka todella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään kärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan. Huomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta tämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte hän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon olkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen toistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:
— Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä kummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.
— Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta voisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole heidän sisarensa.
Sitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain elämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret silmänsä kasvatus-äitiinsä.
— Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut tuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?
— Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista vuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä kaksoispari.
— Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin… Tiedättekö, että siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä on noin monta elätettävänä?
— Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?
— Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin mitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä sukulaisia ole?
— Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut Parisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen kirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.