Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi… Hänestä tuntui ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen, ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää, joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana… Ja jos alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan tapahtunut… Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?… ja eikö hän itsekin vielä ollut työmies Jacques Marceau?… Mutta voi! Jos ei muuta olisi ollut… ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion tielle joutuneen tytön, veli.
Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena, kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana, inhottavana.
Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki; hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan. Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti astua.
Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten… ja samassa sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."
Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen hävettävä haahmu… ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä: Älkää häntä lähestykö!… Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.
— Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen… ja sitä paitsi hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa. Tyttöparka!
Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.
Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.
XVIII.
Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand pahaksui suuresti — muuta mainitsemattakaan — Genevièven penseyttä hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut? Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?… Olihan se todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta löydetty…