— Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun: hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa, että häntä vaan armontullen täällä pidetään.
Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta omaan itseensä.
— Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään, mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä, kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia. Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta, että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin huvittamisessa?
Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen toisaalle.
— Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.
— Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti, uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.
Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.
Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:
— Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on kaikilla halpa ja itsekäs sielu.
— Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.