— Oi, kuinka tämä on kaunis!… ja kuinka sievästi se on tehty!… Ja entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!…
Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.
— Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?
Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:
— Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?
— Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.
Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.
Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen muistossansa pysyneet.
Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut; hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.
— Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä panen viisikolmatta franc'ia lisää… Luulisinpa sen olevan kelpo hinnan.