— Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on loma-aikoinaan sen tehnyt… Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?
— Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi meille muistoja jakelemaan!… Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève… Minä soitan Felicietä.
Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä, joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:
— Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin sitä estää.
— Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.
— Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.
— Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?
— Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti, sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?
— Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.
Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.