Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa joukkoon?… Ei hän itsekään sitä tietänyt.
Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö, jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut. Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa — nälkä ja jano yhdessä, sanoivat ihmiset — ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä syleilemästä.
Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä, eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä kupua kutoivat.
Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni, muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.
Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.
— Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän tarkoitti.
Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet, kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ siellä kesti.
— Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi.
Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään… Se on surkeata.
Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.
Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.