Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden sydämensä niin kovaa tykytti.
Vihdoin Jacques sanoi:
— Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.
— Se on hän! Felicie huudahti… Tuo Jacques, josta hän niin paljon piti.
Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja, jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.
— Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier… Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti rakastin… Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta… Kuitenkin se oli tosi… Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?
Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.
— Te olette Jacques Marceau, hän sanoi… sama mies, jota minä niin hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin aamuin otti minun syliinsä… Nyt minä jo muistan… minä muistan kaikki.
Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin syliin.
Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi: