— Jääkää hyvästi.
Ja hän katosi yön pimeyteen.
XX.
Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan piiritystä nimeksi vaan.
Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa, ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen mahdollisuudesta.
Muun muassa hän kirjoitti:
— "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista, totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja olla."
Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi, mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen kanssa ja sen edestä.
Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.
Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.