Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä puhumasta.
Mutta Céline ei saattanut totella.
— Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?
— Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi
Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin
päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne,
Céline.
Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen. Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä, joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa, jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän omissaan piteli.
Tauti oli tehnyt tehtävänsä.
Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän kysyi lempeästi:
— Miksi te itkette?
— Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.
— En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja minulla ei ole ollut.