— Onhan se kärsimystä… kauheaa kärsimystä.
— Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin kuuma, jotta helposti voi hengittää.
— Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan…
Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:
Maalla nyt lienee kaunista… Jacques en minulle siitä kertonut. Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara taivas, jonka voi kokonansa nähdä…
Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen poskensa punastuivat.
— Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?
— On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes tiedä, puhuiko hän teille?
Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.
— Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan kerran.