— Ja te tunsitte hänet?
— En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.
— Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla ilolla.
— Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.
— En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä tahtonut.
Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan, mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa hänen tulevaisuutensa suhteen.
Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire sisään.
Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti käsiänsä taivasta kohden.
— Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja jättää köyhät kärsimään!
— Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.